Moottoripyöräilyä

Moottoripyörät ja kaikenlaiset muut pyörillä kulkevat koneet on musta älyn kivoja. Mä olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut varsinkin moottoripyöristä. No, siihen varmaan vaikuttaa se, että iskällä ja äiskällä ja papalla on aika monta pyörää ja se on vähän niinku koko perheen harrastus.
Talvella kun ei pääse ajelulle (on kuulemma liian kylmä, höh) tykkään seurata vierestä huoltohommia. Niin ja onhan se kiva kuljetella kaikkia putken pätkiä, tulppia ja muita osia vaikka iskä aina sillon vähän huutaakin mulle. Joo, ja se on fantsuu kun pääsee kerholle mukaan. Siellä on aina paljon pyöriä ja tuttuja. Mä oon kuulemma vähän niinku moottoripyöräkerhon maskotti. Sitä oon kyllä pikkasen ihmetelly, että miksi siellä ei koskaan ole muita koiria?
Musta on tullut aika hyvä kyttääjä. Aina kun olen ulkona, kuuntelen valppaana ja aina kun joku laittaa pyörän käyntiin, niin singahdan välittömästi paikalle. Ja tietysti kyytiin on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Montaa kertaa eivät ole pihasta päässeet lähtemään ilman meikäläistä. Äiskää kuulemma hävettää jos minä vähän haukahtelen tuolla kylällä, mutta se ei vaan ymmärrä, että mä haluaisin kaikkien näkevän mut moottoripyörän kyydissä. On se vaan niin kivaa. Ja kun pitää kuonoa ylhäällä niin kaikki hyvät hajut tulee vähän niinku siinä siivellä.
Äiskä aina sanoo, että mulle pitäis tehdä oma pesä Uralin sivuvaunusta kun tykkään olla siinä niin paljon. Se oliskin tosi makee. Varmaan ei monella pojalla olis sellasta. Vaan eipä ole vielä näkynyt....

Ulkohommia

Äiskä sanoo, että minä kuulemma opin aika nopeasti sisäsiistiksi. No, sillä keinolla pääsi useasti ulos tekemään jo kuuluisaksi tulleita tutkimusmatkoja. Aina kun minua vahdittiin, niin muodon vuoksi hieman kyykistyin ja olevinaan pissasin vaikka ei ollut hätäkään. Olin vielä niin pieni etten osannut nostaa jalkaa. Nyt se kyllä nousee komeasti ja korkealle. Heti kun tilaisuus koitti, niin juoksin nurkan taakse piiloon ja sain hetken touhuta ominpäin. Niillä retkillä tuli tutuiksi niin kukkapenkki kun kasvimaakin. Äiskä ei kyllä oikein tykännyt kun kaivelin kuulemma se kukkia ja kaikkia muita istutuksia mutta sehän on meidän koirien tehtävä, se kaivaminen meinaan.
Kaivamisen ohessa harrastin pienenä myös kiipeilyä. Kaikki korkeat paikat oli tosi kivoja paikkoja. Kerran kiipesin ison puupinon päälle ja hups, en uskaltanutkaan tulla sieltä alas. Pelotti niin paljon, että olin ihan hiljaa liikkumatta paikallani ja kuinka ollakkaan sain kököttää siellä pinon päällä reilu puoli tuntia. Äiskä, pappa ja mummo etsi mua joka paikasta ja täytyy myöntää, että niitä oli kiva seurailla sieltä korkealta. Sit ne huolestui oikein kunnolla kun minua ei löytynyt, enkä minä uskaltanut inahtaakkaan kun pelkäsin, että putoan. Onneksi äiskä ymmärti katsoa ylöspäin ja huomasi minut pinon päällä. Pappa tuli paikalle tikapuiden kanssa ja nosti minut sieltä alas. Oli aika jännää.
Yx kiva juttu on muurahaisten ja muiden ötököiden tutkiskelu. Esim. multakasan päällä on mukava makoilla ja roikottaa päätä alaspäin ja katsella ötököiden elämää. Mä olen niiiiiiin iso niihin verrattuna, oikein jättiläinen.
Ja jos ulkona satoi vettä niin sitten leikittiin sisällä. Pallot on aina ollut mun lemppareita. Olispa kiva joskus päästä pallomereen......

Uutta ja ihmeellistä

Asetuin taloksi uuteen kotiin aika pian sinne tultuani. Asiaa helpotti se, että äiskällä oli silloin pitkä vapaa töistä ja sillä oli aikaa touhuta mun kanssa. Tosin mun elämähän silloin pienenä pyöri hyvin pitkälti saman kaavan mukaan, syömistä, leikkimistä ja nukkumista.
Ensinhän minun oli opeteltava muutamia perusjuttuja, esim. että sisälle ei saa pissata mutta minkäs sille teet jos kesken mukavimman leikkituokion tulee hätä ja pääsee pienet lirut. Kyllä minä sen aika äkkiä opin, että ulos pääsee kunhan vain pyytää mutta joskus oli kiva kokeilla kuinka nopeasti äiskä on paikalla tolupullon ja rätin kanssa kun pikkasen kyykistyy. Jalkaa opin nostamaan vasta hieman vanhempana.

Ulkona oli kiva kun äiskä oli mukana koska sen verran iso tuo meidän piha on, että yksin olisin voinut eksyä uudessa paikassa. Joskus olisi kyllä ollut mukavampaa tutkia paikkoja yksinkin mutta äiskä pelkäsi, että minä pian katoan jonnekkin kun olin vielä niin pieni. Pari kertaa meinasin päästä aitan alle tutkimusmatkalle mutta harmikseni äiskä sai kiinni ja kiikutti minut pois paikalta. Ja sitten se vielä tukki kaikki minun löytämät hyvät kolot.
Pikkihiljaa piha-alue tuli tutuksi ja uskalsin käydä jopa navetan takana tutkimusmatkalla. Niin ja suora polku mummolaankin tuli nopeasti tutuksi. Sieltähän saa aina niitä herkkuja.
Päivittäiset tutkimusmatkat väsyttivät nopeasti, enkä sitten aina oikein jaksanut poseerata kun äiskä yritti ottaa minusta valokuvia.Tuossakin kuvassa piti väkisin yrittää pitää silmiä auki ja istua paikalla. Loppujen lopuksi, kumpaakohan se äiskä tossakin kuvasi, minua vai tuota taustalla olevaa Monnet pulloa?

Kauan sitten Haapavedellä

Vuh, vuh vaan kaikki lukijat. Toi mun äiskä meinas sitten alkaa pitää jonkinlaista julkista päiväkirjaa meikäläisen touhailuista. Mulle kun kuulemma aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ei kai siinä sitten muuta kun : olipa kerran....

Jos alottais ihan alusta. Minä synnyin 31.1. 2005 Haapavedellä Unelma Linnan kenneliin. Meitä oli viisi sisarusta, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Saattoi se kyllä olla toisinkinpäin mutta viisi kuitenkin.Elämä siellä kasvattajan luona oli hyvin mielenkiintoista aikaa. Siellä oli meidän lisäksi muutama muukin koira, hevosia ja kissoja. Paljon uutta ihmeellistä pienelle mäykkypojalle.

Sitten yhtenä päivänä minun elämäni muuttui totaalisesti, kun toi mun äiskä tuli hakemaan minua. No enhän minä sitä silloin vielä tiennyt mihin minua viedään kun kaikki oli niin suurta ja uutta ja ihmeellistä. Toi äiskä oli kuulemma sopinut kaupat puhelimessa, näkemättä minua mutta ei siinä kauaa mennyt kun se oli jo ihan myyty. Kyllähän sitä pieni söpö karvapallero saa kaikkien sydämet sulamaan.

Niin minä sitten jätin kasvattaja kotini ja aloitin matkan kohti uusia seikkailuja. Ensimmäinen koettelemus oli eka automatka. Äiskä oli tehnyt minulle pesän takapenkille mutta enhän minä siellä yksin viihtynyt. Neuvokkaana poikana keksin, että minulla on paha olo ( oli muuten ihan oikeasti ) ja päästin pienet ökät lattialle. Nopeasti siirtyi pesä ja minä etupenkille ja siinä olikin sitten kiva matkustaa uuteen kotiin. En ole muuten sen kerran jälkeen autoon oksentanut.Tossa kuvassa minä olen jo tutustumassa uuden kotini ihmeellisyyksiin. Kyllä sitä riitti pienelle mäykkypojalle paljon ihmettelemistä. Päivät meni tutkiessa paikkoja ja leikkiessä. Ja välillä sitä piti vähän levätä, että jaksoi taas jatkaa tutkimusmatkaa.

Tuo äiskä tahtoo sitten kirjoitella minusta pentuajasta lähtien, että tässä voi muutama tarina vielä tulla ennenkun päästään tähän päivään. Mutta lupaan pitää toimintaa yllä, että kertomista riittää.